Pienoismalleja, Pienoismalli, Pienoismallirakentaja, Miniatyyri

PIENOISMALLIRAKENTAJA,

KUVATAITEILIJA TAINA PAILOS

Ylikylä

keskiaikainen kylä 1 : 50

 

Lapin maakuntamuseo/Arcticum 2003

Pienoismalli rakennettiin Lapin maakuntamuseon uudistaessa perusnäyttelynsä vuonna 2003. Näyttelyssä siihen on liitetty kuvien alta löytyvä sisältötarina.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuvan seinustalla pakisevat ukot onnistuneista kosto- ja pyytömatkoista. Yksi teroittaa keihästään. Harvalla on miekkaa, mutta jokaisella kirves ja veitsi. Lapset kuuntelevat opettavaisia tarinoita ja painavat opin visusti mieliinsä. Yksi kylän naisista saapuu suolta tuohivakkaan keräämiensä kypsien hillojen kanssa. Niitäkin viedään seitapatsaalle. Samaan aikaan metsältä astelee hanhenpyytäjä poikineen. Jahti on onnistunut hyvin.

 

Sivummalla hehkuu rautahytti. Suo- ja järvimalmi (hölmä) on koottu, kuivattu ja annostettu uuniin. Sysiä on poltettu koivuklapeista valmiiksi ja uunia lämmitty jokunen tunti. Nyt hormin nieluun kaadettu malmi ja sysi hehkuvat apupojan palkeiden puhkuessa. Kun sinihehkuinen tuli kiertyy paljesuulle, alkaa rauta erottua kuonasta ja kasautuu uunin pohjalle. Jo kilosta puhdasta rautaa saadaan taottua kylän jousiin 25 vankkaa nuolenkärkeä. Täällä eletään taidon ja tiedon eturintamassa.

 

Näin kerrotaan:

 

Rovaniemi oli pakanuuden aikana niin suuri kylä, että ennen kristinuskon tuontia se oli jakautunut kahteen kylään, Ylikylään ja Alakylään. Vielä pirkkalaisten tullessa sijaitsi suuri kylä nykyisen Törmäsen ja Maunun talon takana sillä paikalla, jota nyt kutsutaan Martinkankaaksi. Perimätieto kertoo, että silloin mitä kukoistavin kylä saattoi lähettää 250 jousta metsästämään ja sotaan, että se oli tiheään asuttu, kuten vieläkin  ́volostit ́ kalastajakarjalaisilla Vienanmeren rannalla (Jacob Fellman, 1906. Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I–IV, s. 334–335.)

 

Uudemmalla ajalla ensin asuttu paikka Rovaniemellä oli perimätiedon mukaan nykyisen kirkon ja terveyskeskuksen seutu, Pullin- eli Korkalonniemi.

 

Kun asukkaat niin suuressa määrässä olivat lisääntyneet, ettei heillä enään Korkalonniemellä ollut siaa, siirtyi niitä toiselle niemelle, nimeltä Rovaniemi, 3⁄4 penink. Ounasjokea ylöspäin. Sitä kylää joka täällä syntyi, sanotaan vieläkin Ylikyläksi, jota vastoin kylää Korkalonniemellä on sanottu Alakyläksi. Rovaniemellä oli hyvin sakeata kylää. Se oli vanhan tarinan mukaan niin tiheään rakennettu, että kun kissa yhdessä päässä kylää nousi ylös Ämmälän katolle, niin se tuli alas vasta Hanniojan tykönä. Ojan toisella rannalla nousi se taas ylös ja käveli kattoja myöten aina Kerttulanautiolle saakka.

 

(Hjalmar Appelgren, 1881. Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa. Suomen

 

Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja V,
s. 68–69.

 

Asukkaiden jatkuvana riesana olivat tulvat, tuli ja viholliset, joita tarinat nimittävät vihavenäläisiksi.

 

Laatineet: Hannu Kotivuori ja Taina Pailos

 

Lapin maakuntamuseo

 

Keskiajan kylä

 

On kuulas elokuun päivä Herran vuonna 1293. Ounasjoen alajuoksulla on vanha kylätanhua joen muovaamalla törmällä. Paikka tunnetaan Rovaniemenä, mutta myöhemmin sitä aletaan kutsua Ylikyläksi. Korkalonniemellä oleva Alakylä saa puolestaan aikanaan nimekseen Rovaniemi.

Toimelias kylänväki puurtaa päivittäisten askareidensa parissa, rakentaa uutta elämää entisen pohjalle, käy kauppaa ja verottaa Lappia.

 

Elanto saadaan monesta lähteestä, eletään luontaistaloudessa. Kalastuksella ja metsästyksellä, eritoten peurojen pyynnillä, on väelle suuri merkitys. Hevonen on mahtimiehen ratsuna ja raskaiden kuormien vetäjänä oivallinen, mutta Lapin oloissa vielä vieras eläin. Kylässä on jokunen lehmä, lampaita, sikoja ja kanoja, kuten vuosisatoja aikaisemminkin. Tällä paikallahan asuivat aikaisemmin karjalaissukuiset, Novgorodin ruhtinaskunnan alamaiset. Nyt ovat jälleen Perämeren kaaren hämäläisperäiset pirkkalaiskauppiaat vallankahvassa.

 

Koirat ja kissat saavat kulkea vapaasti, mutta hevonen ja muutamat ajoporot on pidettävä ohrahalmeista erillään, omilla laitumillaan. Pienet viljelyalat on aidattu arvokkaan sadon suojaamiseksi. Avoin pihatanner ja rantatörmä kuhisee toimintaa, joka suuntautuu vuolaana virtaavaan jokeen. Siinä on veneranta ja limilaitaiset haapiot, keveät kulkuveneet. Niiden partailla ovat loiskineet Perämeren ja Vienanmeren aallot.

 

Joskus veneissä istuvat korskeat sotaurhot kostoretkillään, mutta yleensä sävyisät ukkorahjukset kalatarpeineen. Vainolaiseen on alati varauduttava, tiirailtava vaarojen lakia, jos vaikka jokivarressa tottotulet vaaran merkiksi syttyvät. Niin on kukin omillaan, kuningas, laki ja valtio vasta hahmollaan.

 

Vanhat koetellut jumalat, Ukko ja Akka mahtiväkineen, ovat yhä turvana. Usko ristinmiesten sanaan valtaa jo pohjan perukoillakin mieliä. Pakkokasteesta puhutaan ja Karjalaa jo ristin alle saatetaan. Kylän laidalla yhä seisoo ikivanha paalu-ukko, kalajumalan kuva, jolta lohisaalista anotaan. Palvospaikalla uhrataan jumalille myös metsästyksen ja karjan antimia sekä marja- ja viljasatoa.

 

Lehmät on tuotu metsälaitumilta pihalle lypsettäviksi. Paimentytön tehtävänä on huiskia itikat lypsäjän kimpusta. Joelta rantaan karahtaa verkonkokijan haapio. Toisaalla emäntä tyhjentää kuumasta pihauunista hiilet, jotta ohrarieskat saadaan paistumaan. Lasten tulee pysyä uunista etäällä, vaikka lämmin leipä jo houkuttelisi.

 

Jokitörmällä höyryää savusauna. Vettä keitetään, sillä on myös pyykkipäivä. Yksi tyttäristä huuhtelee rantavedessä pyykkiä ja pikkuveli loiskuttaa vettä pesupaljussa. Savutuvan nurkalla äiti ripustaa vaatteita kuivumaan. Samaan aikaan uutta haapiota koverretaan rantalaakiolla ja vanha ukko paikkaa niiniverkkoa. Kalaa on kimpiastioihin kertynyt, ja osa saaliista on säilöttävä myöhempään tarpeeseen.

 

Kylä saa talveksi uuden savutuvan, kun vastikään naimisiin mennyt nuorukainen salvaa hirsikehää ja nuorikko tiivistää liitoksia sammaltupoilla. Samaa mallia on asumus jokaisella. Hajallaan kentälle ryhmittyneet tuvat on tehty tiiviiksi rivistöksi jokea myöten, tulvan ja jäätelien koskemattomiin. Joissakin rakennuksissa on ruoteiden varaan, tuohien päälle ladotut malkakatot, toisissa turvekatot. Multapenkki suojaa maanvaraisen hirsikehän ulkosivustaa tuiman talven tuiverruksilta. Ikkunoiden virkaa toimittavat kapeat seinäluukut. Sisäänlämpiävä, kivenmurikoista ladottu nurkkauuni nokeaa asumuksen ja asukkaat. Savu etsiytyy lakeisesta eli savuaukosta taivaalle. Sysipimeällä työvalona ovat päre- tai rasvatuikut, mutta nyt riittää kuulasta kesäiltaa askarointiin ulkonakin.

 

 

© Taina Pailos 2019